Ja silloin hän löysi vastauksen.
Vastauksen kysymykseen, jota ei koskaan ilmoille esitetty.
Ja silloin hän muisti miksi täälä eletään tälläistä elämää.
Ja silloin häntä vain hymyilytti.
Jos eteen olisi tuotu kallio, jonka päältä olisi voinut jakaa elämäniloa kaikille,
Sen hän olisi tehnyt.
Hän oli löytänyt sateenkaaren päästä aarteen.
Hän oli löytänyt onnen vapaudesta.

Sinä iltana taivas oli vaaleanpunainen.

Satumaisen tyyni.

Kylmäkään ei ollut.

Istuin alas hengähtämään ja ensimmäisen kerran katsoin ympärilleni.

Näin taivaan, olin ylempänä kuin maa.

Olin piilossa muilta.

Muistin taas, että olen haaveilija.

Asioiden ihailija ja odottaja.

Se tuntui hyvältä.

Oli perhosia mahassa ja muistin taas,

miten olla yksin ja nauttia siitä.

Olin yksin, mutten yksinäinen.

Sinä iltana ihastuin.

Ihastuin taivaaseen ja piilopaikkaani.

Salaisiin haaveisiini ja tulevaan.

Ihastuin rauhaan ja tyyneyteen.

Siihen, että mieli lepäsi.

Ihastuin ajatuksiin, jotka olivat tulevassa.

Ei enää menneitä murheita.

Eniten ihastuin perhosiin.

Perhosiin mahassa.

Olin innoissani.

Sinä iltana opin arvostamaan yksinäisyyttä.

Ja nyt ei enää koskaan tarvitse olla yksin.

Sinä iltana muistin taas kaiken.