Ikuisuus on valhetta vaan,

Niin suurta ja harhauttavaa.

Emme me siitä ymmärrä sanaakaan,

Onko sitä siis olemassakaan?

Ikuisesti väärässä, ikuisesti eksyksissä.

Ikuisesti yhdessä,

Ikuisesti onnellisina.

Ikuisuus pettää ikuisesti.

Ensin se pyytää lupamaan ja sen jälkeen harhauttaa, eksyttää.

Tässä mä istun, pimeässä kodissa.

Patjan päällä hiljaisuudessa.

Taskulampun valossa.

Painan pääni seinää vasten ja kuuntelen.

Hiljaisuus on yhtä kaunista kuin missä tahansa.

Silti tässä hiljaisuudessa on elämää.

Elämää seinien takana, ikkunoiden toisella puolella.

Varjot eivät ole pelottavia ollenkaan.

Kuulen, kun vaihdat kirjan sivua.

Rakastan kirjoja.

Varsinkin vanhoja sellaisia.

Sellaisia, joiden sivut ovat kellertyneet aikojen saatossa,

Ja joiden reunat ovat rypistyneet käytössä.

Kirja kertoo elämästä,

Ja minähän pidän siitä.

Elämä osaa olla ihmeellistä.

Vain muutama päivä ja pääni on täynnä ajatuksia:

Haaveita, toiveita.

Täälä kaikki on niin toisin.

Tuntuu, että täälä lintu saa siivet ja oppii lentämään.

Ilmapallot pääsevät korkeuksiin.

Täälä alkaa sydän sykkimään kuin kotonaan.

Kadut pimeät lehtineen,

varjot valon sammuneen.

Raskas hengitys.

Kädet jäätyneenä.

Turtunut sydän huokaa.

Törmäys vastatuuleen, kaatuminen myötätuuleen.

Kuka käskee juoksemaan?

Kipu kehosta, ajatukset mielestä.

Kuka käskee huutamaan?

Jos saisin keijupölyä, 

Lähtisin ja lentäisin.

Päämäärättömästi kohti mikämikä-maata ja elämäni aikaa.

Nauttisin niin kuin tänään nautin, tai niin kuin eilen tein.

Istuisin hämärässä huoneessa ja ajattelisin onnea.

Etsisin ystäväkseni samat kuin viimeksi löysin.

Alkaisin rakastaa pimeää,

koska rakastaisin valoja.

Tekisin kodista pysyvän,

Ei enää lähtöjä ja tuloja.

Tekisin syksystä ja saatesta itselleni kaverin.

Sellaisen, joka löytää minusta jotain uutta.

Päättäisin lentoni silloin, kun se itsestä hyvälle tuntuu.

Palaisin kotiin, kun olisin valmis hiljaisuuteen.

Huomenna aloitan lähtölaskennan.

Kohta tiputtelen keijupölyä perässäni.

Lennän kaikkien niiden tähtien alapuolella,

Joita aina ihailen,

Lennän niin kauas,

Että kahleet katkeavat.

Maailma on minun, maailma on sinun, maailma on tehty meitä varten

Näkymättömään pystyi melkein koskemaan.

Koko muu maailma näytti pysähtyneen,

Oli vain me. Ja katulyhdyt.

Ilma käski hengittämään syvään.

Se pysäytti ajatukset, se pysäytti muun elämän.

Oli vain me. Ja kaunein tähtitaivas päällä maan.

Me tajusimme onnellisuuden.

Käsikädessä pimeydessä ei mikään pelottanut.

Olihan meillä tähtemme.

Lensimme taivaaseen ja takaisin, edestakaisin aivan kuin lapsena.

Meitä muistutettiin muistoista.

Painoit pääsi olkapäälleni.

Eikö olekin hyvä olla?

Se hiljaisuus sai pienimmänkin ajatuksen eloon.

Kaikkea kaunista.

Nousimme korkealle.

Korkealle ja pimeään. Katulyhdyt olivat jo hyvästelleet meidät.

Käskit suunnata katseen taivaalle.

Ei enää pelottanut.

Olihan minulla sinut. Ja se mystinen voima.

Ainoa mitä näin, oli tähdet.

Ne tuhannet kirkkaat ja loistavat tähdet.

Siinä maatessani kaikki oli hyvin.

Tähdenlentojen jälkeen unohdin toivoa.

Minun oli hyvä siinä ja nyt.

Ajantaju taisi unohtua.

Mekin unohdimme toisemme.

Yöllä kaikki on niin mystistä.

Kotimatkalla hidastelimme.

Nauroimme ja pompimme.

Piirsimme sydämet.

Lämpöinen kaakaomuki sai koko kehon sulamaan.

Peittoihin kääriytyneenä,

näin sen katseen.

Olimme valmiita toivottamaan hyvät yöt sille päivälle.

Meistä on mihin vain.

Aamu oli yhtä kaunis kuin yökin.

Näin sen katseen taas.

Näin on hyvä olla.

Ja niin meistä tuli se toinen.

Seinäruusuksi kutsuivat.

Kun joku kysyi, vastaus oli hiljaisuus.

Olimme niitä jotka eivät liikkuneet.

Eivät puhuneet tai osallistuneet.

Mutta me katsoimme.

Tarkasti ja pitkään.

Seurasimme tuulen laantumista, lehtien lentoa.

Katsoimme sadetta ja taivaan tummumista.

Olimme osa ihmispaljoutta, puheensorinaa.

Ne sanoivat meitä huomaamattomiksi.

Oloamme turhaksi.

Mutta me tiesimme.

Me etsimme.

Ja löysimme.

Sanoimme hyvästit seinäruusulle,

tehtävämme oli suoritettu.

Me löysimme oikean.

Ja nyt kävelemme käsikädessä koko loppu elämän.

Eikä sitä jää kukaan huomaamatta.

Kaikki pysähtyy.

Lehdet eivät kahise toisiaan vasten, lapset eivät juokse kilpaa.

Katseita ei lähetetä salassa eikä äänet kulje ilman halki.

Jopa ilma on seisahtanut.

Se ei ole ahdistusta. Se ei ole pelkoa.

Se on lintujen äänetöntä lentoa.

Se on liitoa kaiken yllä, vapautta.

Tunnen sen jaloissa, uudet askeleet.

Tunnen sen kädessä, uudet ystävät.

Näen sen silmillä, uudet ilot.

Tajuan sen mielessä, kaikella on tarkoitus.

Tunnen sen keveydessä, kiitollisuus.

Tunnen sen mielessä, onnellisuus.

Oli tarkoituskin, että juuret revittäisiin maasta.

Jäätäisiin vain katsomaan, mihin ne kasvavat uudestaan.

Oli tarkoituskin hapuilla uutta kasvupaikkaa, ja löytää lehdet uusille oksille.

Oli tarkoituskin kävellä pimeässä, yksin.

Etsiä kunnes löytää.

Olla hetki hiljaa ja tajuta.

Oli tarkoituskin tuntea pelkoa.

Sen jälkeen kiittää.

Oli tarkoituskin kokeilla ja sitten katua.

Kaikella oli tarkoituksensa.

Puu on kauniimpi kuin koskaan aijemmin.

Lehdet sovussa keskenään sulavammin kuin milloinkaan aijemmin.

Katseet rohkeampia ja ääni vahvempi.

Siitä kauniista idyllistä ei tullut kotia.

Kukat ja niiden eloisuus eivät olleetkaan kuolemattomia.

Lasit tummuivat ja aurinko joutui tehdä töitä päästääkseen sisään.

Hän totesi:miksi elämä on tälläistä?

Voimaton on ihminen, sokeutuu niin helposti.

Törmää vuoreen korkeaan, ei löydä kotiin pimeään.

Etsien onnea pysyvää, kadottaa onnen kokonaan.

Tajuaa vasta jälkeenpäin:

Onko elämän oltava tälläistä?

Elämä teki pikkutytöstä aikuisen.

Laittoi hylkäämään ja pettymään,

kaikkeen siihen mitä nyt eniten arvostaa.
Eksytti, ärsytti, itketti.

Hukkasi elon iloisen.

Voimaton on ihminen, sokeutuu niin helposti.

Törmää vuoreen korkeaan, ei löydä kotiin pimeään,

Etsien onnea pysyvää, kadottaa onnen kokonaan.

Tajuaa vasta jälkeenpäin:

En halua elämää tälläistä.

Hän nousi päälle pilvien, katsellakseen menoa maailman.

Iloa ja valoa, käänsi katseen tulevaan.

Hän löysi hymyn uudelleen ja vahvistui murheista menneistä.

Siinä hän seisoi taas pystyssä 

Ja oli onnellinen.

Vahva on ihminen, koettelemuksista kasvava.

Huutaa vuorelta onnea, juoksee kotiin nauraen.

Löytää onnen pienestä, kiittää kaikista päivistä.

Nauttii sateesta, koska tietää sateenkaaresta.

Tajuaa siinä hetkessä:

Elämä on tälläistä.

Ja silloin hän löysi vastauksen.
Vastauksen kysymykseen, jota ei koskaan ilmoille esitetty.
Ja silloin hän muisti miksi täälä eletään tälläistä elämää.
Ja silloin häntä vain hymyilytti.
Jos eteen olisi tuotu kallio, jonka päältä olisi voinut jakaa elämäniloa kaikille,
Sen hän olisi tehnyt.
Hän oli löytänyt sateenkaaren päästä aarteen.
Hän oli löytänyt onnen vapaudesta.

Sinä iltana taivas oli vaaleanpunainen.

Satumaisen tyyni.

Kylmäkään ei ollut.

Istuin alas hengähtämään ja ensimmäisen kerran katsoin ympärilleni.

Näin taivaan, olin ylempänä kuin maa.

Olin piilossa muilta.

Muistin taas, että olen haaveilija.

Asioiden ihailija ja odottaja.

Se tuntui hyvältä.

Oli perhosia mahassa ja muistin taas,

miten olla yksin ja nauttia siitä.

Olin yksin, mutten yksinäinen.

Sinä iltana ihastuin.

Ihastuin taivaaseen ja piilopaikkaani.

Salaisiin haaveisiini ja tulevaan.

Ihastuin rauhaan ja tyyneyteen.

Siihen, että mieli lepäsi.

Ihastuin ajatuksiin, jotka olivat tulevassa.

Ei enää menneitä murheita.

Eniten ihastuin perhosiin.

Perhosiin mahassa.

Olin innoissani.

Sinä iltana opin arvostamaan yksinäisyyttä.

Ja nyt ei enää koskaan tarvitse olla yksin.

Sinä iltana muistin taas kaiken.

Se saa aikaan perhosia ja kukkia.

Taivaalle auringon.

Se tuo hymyn kasvoille niin usein kuin 

kestää kävellä metrin matka.

Se laittaa tanssimaan ja hyppimään.

Laittaa iloitsemaan.

Se tuntuu kestävältä.

Naurulta vatsalihaksissa.

Itkulta poskilla.

Potkuilta naamassa,

käden puristuksilta pimeässä.

Se on odotusta ja innostusta.

Eksyneen palapelin pala.

Kirjan uusi sivu.

Se on hyväksyvä katse,

mieli joka auttaa.

Hihna, joka saattoi oikeaan paikkaan.

Se on huolenpitoa.

Se on tukeutumista.

Se on luottamista.

Sitä on onni.