Maailma on minun, maailma on sinun, maailma on tehty meitä varten

Näkymättömään pystyi melkein koskemaan.

Koko muu maailma näytti pysähtyneen,

Oli vain me. Ja katulyhdyt.

Ilma käski hengittämään syvään.

Se pysäytti ajatukset, se pysäytti muun elämän.

Oli vain me. Ja kaunein tähtitaivas päällä maan.

Me tajusimme onnellisuuden.

Käsikädessä pimeydessä ei mikään pelottanut.

Olihan meillä tähtemme.

Lensimme taivaaseen ja takaisin, edestakaisin aivan kuin lapsena.

Meitä muistutettiin muistoista.

Painoit pääsi olkapäälleni.

Eikö olekin hyvä olla?

Se hiljaisuus sai pienimmänkin ajatuksen eloon.

Kaikkea kaunista.

Nousimme korkealle.

Korkealle ja pimeään. Katulyhdyt olivat jo hyvästelleet meidät.

Käskit suunnata katseen taivaalle.

Ei enää pelottanut.

Olihan minulla sinut. Ja se mystinen voima.

Ainoa mitä näin, oli tähdet.

Ne tuhannet kirkkaat ja loistavat tähdet.

Siinä maatessani kaikki oli hyvin.

Tähdenlentojen jälkeen unohdin toivoa.

Minun oli hyvä siinä ja nyt.

Ajantaju taisi unohtua.

Mekin unohdimme toisemme.

Yöllä kaikki on niin mystistä.

Kotimatkalla hidastelimme.

Nauroimme ja pompimme.

Piirsimme sydämet.

Lämpöinen kaakaomuki sai koko kehon sulamaan.

Peittoihin kääriytyneenä,

näin sen katseen.

Olimme valmiita toivottamaan hyvät yöt sille päivälle.

Meistä on mihin vain.

Aamu oli yhtä kaunis kuin yökin.

Näin sen katseen taas.

Näin on hyvä olla.

Ja niin meistä tuli se toinen.

Seinäruusuksi kutsuivat.

Kun joku kysyi, vastaus oli hiljaisuus.

Olimme niitä jotka eivät liikkuneet.

Eivät puhuneet tai osallistuneet.

Mutta me katsoimme.

Tarkasti ja pitkään.

Seurasimme tuulen laantumista, lehtien lentoa.

Katsoimme sadetta ja taivaan tummumista.

Olimme osa ihmispaljoutta, puheensorinaa.

Ne sanoivat meitä huomaamattomiksi.

Oloamme turhaksi.

Mutta me tiesimme.

Me etsimme.

Ja löysimme.

Sanoimme hyvästit seinäruusulle,

tehtävämme oli suoritettu.

Me löysimme oikean.

Ja nyt kävelemme käsikädessä koko loppu elämän.

Eikä sitä jää kukaan huomaamatta.

Kaikki pysähtyy.

Lehdet eivät kahise toisiaan vasten, lapset eivät juokse kilpaa.

Katseita ei lähetetä salassa eikä äänet kulje ilman halki.

Jopa ilma on seisahtanut.

Se ei ole ahdistusta. Se ei ole pelkoa.

Se on lintujen äänetöntä lentoa.

Se on liitoa kaiken yllä, vapautta.

Tunnen sen jaloissa, uudet askeleet.

Tunnen sen kädessä, uudet ystävät.

Näen sen silmillä, uudet ilot.

Tajuan sen mielessä, kaikella on tarkoitus.

Tunnen sen keveydessä, kiitollisuus.

Tunnen sen mielessä, onnellisuus.

Oli tarkoituskin, että juuret revittäisiin maasta.

Jäätäisiin vain katsomaan, mihin ne kasvavat uudestaan.

Oli tarkoituskin hapuilla uutta kasvupaikkaa, ja löytää lehdet uusille oksille.

Oli tarkoituskin kävellä pimeässä, yksin.

Etsiä kunnes löytää.

Olla hetki hiljaa ja tajuta.

Oli tarkoituskin tuntea pelkoa.

Sen jälkeen kiittää.

Oli tarkoituskin kokeilla ja sitten katua.

Kaikella oli tarkoituksensa.

Puu on kauniimpi kuin koskaan aijemmin.

Lehdet sovussa keskenään sulavammin kuin milloinkaan aijemmin.

Katseet rohkeampia ja ääni vahvempi.