Kesän keskellä talvi tuntuu niin kaukaiselta.Oudolta ajanjaksolta kaukaisuudessa, hetkeltä, jota ei enää tunne omakseen..:

Eilen vielä aistin kevään.

Kuulin lintujen laulun ja näin asfalttia päällystäneen hiekkakerroksen.

Mietin, miten kohta taas renkaiden liike veisi minua eteenpäin.

Melkein näin jo jopa pilkahduksen auringosta,

mielessäni.

Aamulla se eilen rakennettu pilvilinna hattaroineen romahti alas.

Jokainen pienikin haihtuva katosi pilven reunalta.

Tilalle sain lunta, loskaa, ankeutta.

Näin vain märät kengät ja uriksi muuttuneen autotien.

Uskalsin kuitenkin pitkästä aikaa ulos.

Vedin ilmaa henkitorveeni  enemmän kuin aikoihin.

Se tunne ilman raikkaudesta ja sen eloon herättämästä tunteesta,

Tunteista, jotka olin jo unohtanu,

Herättivät minut taas eloon. 

Jopa risukasa ja vinossa ollut liikennemerkki näytti kiehtovalta.

Samaan aikaan olin elossa enemmän kuin aikoihin, 

ajattelin paljon,

Liikuin eteenpäin,

Mutten silti ollutkaan hetkessä läsnä.

Tuntui että joku muu ajattelee, joku muu liikkuu.

Minä olin tyhjää täynnä.

Se oli kummallisen outoa.

Minä tunnen, minä lennän.

Olen tässä ja olen myös tuola.

Kaikki mahdotonkin tuntuu kesyltä, mahdolliselta.

Maailma ei tunnu tavoittelemattoman kaukaiselta.

Oikeastaan sen tuntee sormen päissä jo.

Ihmeellisyyden ja suuruden, kaikki se lepää rauhallisessa unessa kämmenelläni. 

Ja minä pidän siitä hyvän huolen.

On outoa tuntea höyhen kiven jälkeen.

Pehmeä, mutta oikeastaan mitättömän tuntuinen.

Mutta juuri se tuntemattomuus tuntuu.

Kiven on tuntenut silloinkin, kun ei olisi tahtonut.

Se on painanut, ollut terävä ja kannattelua vaativa.

Nyt kun ei tunne mitään, ajatukset tajuavat tuntemattomuuden.

Ja sitten olo on taas kevyt kuin höyhenellä.

Välillä on kiva vain leijua.