Siitä kauniista idyllistä ei tullut kotia.
Kukat ja niiden eloisuus eivät olleetkaan kuolemattomia.
Lasit tummuivat ja aurinko joutui tehdä töitä päästääkseen sisään.
Hän totesi:miksi elämä on tälläistä?
Voimaton on ihminen, sokeutuu niin helposti.
Törmää vuoreen korkeaan, ei löydä kotiin pimeään.
Etsien onnea pysyvää, kadottaa onnen kokonaan.
Tajuaa vasta jälkeenpäin:
Onko elämän oltava tälläistä?
Elämä teki pikkutytöstä aikuisen.
Laittoi hylkäämään ja pettymään,
kaikkeen siihen mitä nyt eniten arvostaa.
Eksytti, ärsytti, itketti.
Eksytti, ärsytti, itketti.
Hukkasi elon iloisen.
Voimaton on ihminen, sokeutuu niin helposti.
Törmää vuoreen korkeaan, ei löydä kotiin pimeään,
Etsien onnea pysyvää, kadottaa onnen kokonaan.
Tajuaa vasta jälkeenpäin:
En halua elämää tälläistä.
Hän nousi päälle pilvien, katsellakseen menoa maailman.
Iloa ja valoa, käänsi katseen tulevaan.
Hän löysi hymyn uudelleen ja vahvistui murheista menneistä.
Siinä hän seisoi taas pystyssä
Ja oli onnellinen.
Vahva on ihminen, koettelemuksista kasvava.
Huutaa vuorelta onnea, juoksee kotiin nauraen.
Löytää onnen pienestä, kiittää kaikista päivistä.
Nauttii sateesta, koska tietää sateenkaaresta.
Tajuaa siinä hetkessä:
Elämä on tälläistä.
