Kellun taas kuin pelastusrengas.
Pidän tyynestä, rikkomattomasta pinnasta.
Toivon, että tyyni jatkuisi jatkumistaan.
Niin pysyn pinnalla.
Laineet ovat joskus hyvästä.
Silloinhan puhdistuu.
Mutten tahdo pinnan alle, en nyt kun sielä on pimeää ja kylmää.
Ei voi nähdä eteensä, ei voi tuntea sormiaan.
Entä jos en osaisikaan enää kellua?
Jos hukkuisin samantien?
Ei, en tahdo edes ajatella.
Tyyntä on nyt.
Pystyn tuntemaan pinnan, aistimaan sen alle.
Mutta kellun.
Suurimmaksi osaksi tunnen lämpöä.
Pelastusrenkaana on kivaa.
Tuntee itsensä tärkeäksi tekemättä mitään.
Vain olemassa ololla.
Valmiina, jos joku tarvitsee.
